Talvinen muistikuva vuodelta 2021: kävelin pimeässä illassa – lumen ja katulamppujen valossa – ja kuuntelin korvanapeilla Martti Suosalon puhetta. Olin äänittänyt Martin ja muiden haastateltujen puheet kännykällä, puhetta oli paljon. Kävellessä mietin, mikä oli olennaista. Runsaus ja rönsy, absurdit yksityiskohdat, tekemisen ilo. Ilon pitäisi olla päällimmäisenä kirjassa. Siinä piili syvempi sanoma: taiteen merkitys – se, mihin taidetta tarvitaan.
Teatteri on kohtaamisen taidetta, korona kuristi sitä pahasti. Mitä menetämme, kun menetämme teatterin? Miksi yhteiskunta tuntui niin taidevihamieliseltä? Halusin siis, että kirjasta tulee paitsi Martin elämäntarina, myös taiteen puolustus. Martti muotoili upeasti sanoiksi sen, mitä teatteriyleisön ja näyttelijöiden kohtaamisessa tapahtuu. ”Me näyttelijät näyttämöllä olemme kuin uni, jonka yleisön aivot tuottavat!” Uni puhdistaa ja huuhtelee aivoja. Emme selviydy elämästä ilman unta. Teatterissa puhdistava katharsis on kollektiivinen kokemus, yhdessä isossa katsomosylissä eletty hulluus, ainutlaatuinen.
Kävellessä hain tiedostamattani myös tekstin rytmiä. Lauseita rakentui päässä askelten tahtiin. Puhe muokkasi reittejä ajatuksiin. Tarpoi, loikki, harppoi, hiipi, hapuili! Martti puhui intuitioon ja alitajuntaan luottamisesta, egon siirtämisestä sivuun, kirjastonhoitajista päänsä sisällä: he makoilevat sohvalla, mutta ryhtyvät hommiin, kun saavat sysäyksen. Intuition varassa olin itsekin uskaltanut tähän työhön ryhtyä. Martin jo nuorena omaksuma ”kaikki on mahdollista” -filosofia levittäytyi yhteistyöhön. Seisoin lumihangessa, katsoin miten lapset leikkivät puistossa. Pyllähtelyä, kikattamista, kiukuttelua. Mahtava leikki. Kaikki kertautuu. Marttikin oli tajunnut näyttelemiseen liittyviä juttuja, kun oli katsellut hiekkalaatikolla leikkivää lasta Suomenlinnassa.
Martti piti taitavasti ohjia käsissään, osasi antaa ne myös minulle. Tajusin, mitä on huippuosaaminen, opin yhteistyöstä. Teatterilaiset ovat yhdessä tekemisen ammattilaisia. Toista maata kuin kirjailijat.
Jokainen työ muuttaa ihmistä, kyllä. Suosalo-kirjaa tehdessä minulla oli monta kertaa olo, etten ole tämän jälkeen enää sama kuin aiemmin. Muutun! Näen toisin! Suurin osa sisällöstä tuli Martin päänsisäisestä varastosta, mutta luin myös näytelmiä, haastatteluja, kritiikkejä, aikalaiskuvauksia. Kuuntelin ääniviestejä, mieleenjuolahduksia, soittelin ihmisille, änkytin kysymyksiä puhelimeen, tilailin materiaalia arkistosta. Tallensin, luin ja keräsin aineistoa, rakensin kokonaisuutta, se oli vaikeaa, se oli aivan ihanaa. Enkä ole työmyyrä, vaikka joku sanoi niin, kun kirja ilmestyi kai liian pian edellisen jälkeen. (Työmyyrä, joka kirjoittaa taiteilijasta! Ahkera tyttö, ei vaan täti! ) En ole puurtanut pimeässä, nenä mullassa, vaikka olen paininut hartiavoimin tekstimassojen kanssa. Olen tehnyt tämän, koska halusin hypätä, lentää, muuttua ja tajuta. Olen luova nero, sanoin ja irvistin peilille. Mee pois! peilikuva sanoi. Häivy ego, kunnia kirjastonhoitajien porukalle. Tällä mennään. Kohti seuraavaa kirjaa.