Essee on ilmestynyt Kalevalaseuran vuosikirjassa Kirjailijoiden Kalevala (2013, toim. Antti Tuuri, Ulla Piela ja Seppo Knuuttila).
Onko runoilijasta loitsimaan
eli miten Kivuttarelle puhutaan
Muinaissuomalainen parantaja saattoi käyttää parantamisen apuvälineenä hirttonuoraa. Se oli toista metriä pitkä, kaksisäikeinen niininuoran kappale, johon joku oli hirttäytynyt. Hirttonuora otettiin käyttöön, jos muut keinot oli kokeiltu eikä mikään muu tuntunut tepsivän. Nuora pantiin katolle savutorven päälle ja kehrättiin kehrättömällä värttinällä samalla loitsien.
Kuvittelen näyn: pirtin katolle kiipeävät parantaja ja apumies. Sairas itsekin könyää perässä. Avustaja horjahtelee katonharjalla ja ottaa savupiipusta tukea. Hänen tehtävänsä on kysyä parantajalta kolmasti: ”Mitä sie ketreet?” Parantaja katsoo hirttonuoraa, kehrää värttinällään näkymätöntä lankaa. Ja vastaa: ”Ketreen suitsia surmalle, kuristinta kuolemalle. Tien suihet surman suulle, kuolaimet kuolemalle. Surman suihilla pitelen, opettelen ohjaksilla.”
Loitsiminen oli vaiheikasta, sanojen lisäksi tarvittiin taikakaluja ja määrätynlaiset toimet. Eikä kuka tahansa voinut loitsia, oli haettava parantaja paikalle, matkojenkin päästä. Parantaja, samaani, noita, tietäjä – hän oli tuskin itse valinnut kohtaloaan, hänet oli vain parantajaksi havaittu. Ja sen havainnon jälkeen kaikki oli toisin: parantajan elämä ei ollut tavallisen ihmisen elämää. Hänen osansa oli olla tekemisissä outojen voimien kanssa, se oli samaan aikaan lahja ja taakka.
Taikakalut toimivat parantajan käsissä, muitten käsissä ne olivat vain moskaa kukkarossa, kuten Lönnrot kukkaromiehen välineistä sanoi. Myös nuoraan, johon ihminen oli hirttäytynyt, oli tallentunut erityistä voimaa, väkeä, jota parantaja käytti apunaan. Ehkä se oli ihmisestä paenneen elämän voimaa. Ja sitten tarvittiin ne sanat: oikein valitut, omat sanat, jokaisella parantajalla omanlaisensa. Erityiset sanat, jotka yhtä aikaa kuvaavat ja toteuttavat teon. Loitsija puhuu ensimmäisen persoonan preesensissä: ”Ketreen suitsia surmalle!” Ja niin tapahtuu, loitsimisen nyt-hetkessä sana on yhtä kuin teko.
Tämä Kiteeltä vuonna 1896 muistiin merkitty parantajan loitsu ei ole lakannut itsepintaisesti kiehtomasta minua. Suitset surmalle. Kuristin kuolemalle. Eikö runoilijakin voisi tavoitella jotain tuollaista: sanoja, jotka saavat muutosta aikaan. Voisiko runon kirjoittaminen olla tuollaista ”ketreemistä”. Runo ei voi peitota kuolemaa, mutta ehkä kuolemanpelon pelon voi saada sanoja kehräämällä ohjaksiin?
*
Kalevalan 45. runossa Louhi kadehtii Väinölän väelle jääneitä Sammon muruja. Murutkin tuovat väinöläläisille rikkautta ja menestystä. Louhen kateus tuottaa tuhoa niin kuin kateus aina: Louhi manaa Väinölän väen päälle sairaudet, Loviattaren mustanlaisen, inhon-karvallisen ihon alta syntyneet sairauslapset. Näitä ”alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen” syntyneitä lapsia on yhdeksän, ja ne nimetään pistokseksi, ähyksi, luuvaloksi, riieksi, paiseheksi, ruveksi, syöjäksi ja rutoksi. Pahnanpohjimmainen poika loihditaan vielä velhoksi, noidaksi, kaikin paikoin kateeksi.
Taas päästään parannusloitsuihin: nyt Väinämöinen joutuu käyttämään parantajantaitojaan. Tarvitaan ankarat keinot noitten vaivojen pois manaamiseksi. Tilanne on paha: ”Pojat Väinölän potevi, läsivi Kalevan kansa tautia tavattomia, nimen tietämättömiä: alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi.” Väinämöinen lämmittää saunan ja lyö simaisen löylyn, aloittaa pitkän loitsinnan. Perustussanoissa hän kutsuu apua työhön: ”Oi Ukko, ylijumala, pilven-päällinen jumala! Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan, tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille.”
Ukko ylijumalan apu ei yksin riitä Väinämöiselle, kun hän kiistää kipuja ja manaa tuskia kivisiin kellareihin. Väinämöinen pyytää avuksi Kiputyttöä, Tuonen neitiä, ja melkein samaan hengenvetoon vielä Kivutarta, joka Kipuvuorella keittelee kipuja padassaan ja hallitsee niitä miten tahtoo. Kivutar, joka on yksi Kalevalan luonnottarista, syytää kihdit ja kolotukset luihin. Toisaalta hän voi auttaa niitten liennyttämisessä ja hämmentää ne olemattomiin kattilassaan. Kivuttaren kattila on pienen pieni: yhen sormen mentävä, peukalon mahuttava! Hän asuu Kipumäellä, Kipuvuorella – kipuja näyttää olevan niin tolkuttomasti, että niistä on kasvanut vuori. Vuorelta Kivuttarella lienee hyvä näköala ihmisten kärsimyksiin. Keskellä Kipumäkeä on Kivuttarella vielä Kipukivikin: se on keskellä mäkeä, ja kivessä on reikä, johon kivut kiskotaan ja tungetaan tuimat tuskat. Kipuja pois manatessaan Väinämöinen vyöryttää: ”Kivutar, hyvä emäntä, vammatar, valio vaimo, tule kanssa, käy keralla tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi, jotta saisi sairas maata, huono huoletta levätä (—)”.
*
Otin kiteeläisen parantajan kehräysloitsun motoksi runokokoelmaani Yhtä juhlaa. Runojen kirjoittamisessa oli ollut vuosien tauko, olin julkaissut lastenkirjoja, tehnyt toisenlaista tekstiä ja työtä. Kun runo alkoi taas löytyä, yllätyin sen sävystä. Se haki pitkää, loitsuavaa rytmiä kuin pohjavesilähteestä paineella kumpuava vesi, kuin sykkivä suoni. Sanat nousivat kaukaa. Kun niihin aikoihin luin uusia, suomalaisia runokirjoja, näin viljavia proosarunopeltoja ja sivuille neliöinä aukeavia absurdeja näkyjä. Mutta minua oli alkanut taas kiinnostaa juurille kaivautuminen: kansanrunous, sen rytmi ja sanasto. Suomen kansan vanhoja runoja lukiessa tuntui kuin turhaa tavaraa olisi puhaltunut pois mielestä, kuin olisin hyvillä alkulähteillä.
Vanhoja, minulle uusia ja mehevyydessään hytkäyttäviä sanoja alkoi sirottua runoihini, ensin puolivahingossa, sitten tietoisemmin. Jossain vaiheessa kirjan kirjoittamista törmäsin termiin etnofuturismi. Se oli tuolloin uusi, Virosta lähtöisin oleva suuntaus, jossa pienen kielialueen omaa kansanperinnettä pyrittiin tuomaan nykyaikaan. Taruihin, loitsuihin ja itkuvirsiin yhdistettiin avantgardistisia kokeiluja; ylikansallista kulttuuria liitettiin yhteen paikallisen kanssa. Huvituin, mutta toisaalta ajatus oli kiehtova: uuden runouden ja kansanperinteen yhdistäminen tarkoituksella. Lupa käyttää kansanrunouden rikkautta omiin tarkoituksiinsa, kerrata, muunnella, tehdä kokeiluja. Tuoda unohtunutta sanastoa tämän päivän runouteen. Nostaa myyttejä päivänvaloon. Samalla herättää eloon ja ottaa arkikäyttöön jotain sellaista, jota jotkut pitivät vitriinissä muinaismuistona. Miksi Väinämöisen parannussanat olisivat vanhentuneet? Kaikenlaiset uskomushoidot lisääntyvät ja ihmisen oman mielen vaikutus paranemiseen on tunnettu ja tunnustettu, paremmin saisi reikihoitajakin juurten voimaa käyttöönsä kun ottaisi hehkuvat sanat mukaan työhön. ”Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi!”
Kun Yhtä juhlaa -kokoelma ilmestyi, sen pitkiä, kansanperinteen sanastosta lainaavia, mytologiasta ammentavia runoja verrattiin loitsuihin. Se oli komeaa, vaikka en ollut lähelläkään loitsun yliluonnolliseen kurkottavaa kumua. Kansanperinteen sanasto vain on niin vahvaa, että jo pieni määrä värittää runot. Kirjan maailma värjäytyi mullan ja maan väreillä, hehkuvan kekäleen ja humusvetisen järven, pilvettömän tähtitaivaan ja ämpärin vedessä kelluvan kuun sävyillä. Saunan savu, sen sammaleiset seinät, ajattelin niitä. Ajattelin kesäyötä, veden päällä ajelehtivaa utua, joka pikkuhiljaa hälvenee. Ajattelin uimista tyynessä järvessä kesäiltana, silmät vedenpinnan tasalla, yhtä aikaa rauhoittavana ja virkistävänä liikkuvaa rytmiä. Ajattelin vedestä nousevan runonlaulajan asentoa, kun hän jalat tukevasti kiinni maassa laulaa taivaan ja veden välissä.
Olin rakastunut vanhoihin sanoihin ja halunnut pöyhiä niitä esiin unohduksista, uusintaa, muotoilla sitä kourissa kuin märkää savea ja nähdä uusia hahmoja. Mutta kansanrunouden juurevuus ja maan maku sopi hyvin myös niihin tarinan säikeisiin, joita kuin pasmalankoja halusin runokirjassa kuljetella. Kerroin sukupolvien ketjuun lenkiksi asettumisesta, arkielämän jauhavasta myllystä, märän maan kosketuksesta takapihalla. Siitä kohdasta elämää, jossa seistään jalat syvällä mullassa ja nähdään koko ajan puitten lomasta vilkkuva meri ja kaistale kirkkainta taivasta. Kirjoitin muun muassa äitiydestä. Kirjoitin pienten lasten kanssa elämisestä, johon mikään siihen asti eletty ja koettu ei ollut minua valmentanut ja joka heitti koko minäkuvani uusiksi. Kirjoitin vanhemmuuden myötä tulevasta oman kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden kokemuksesta, synnyttämisen ruumiillisuudesta, uupumuksesta ja heräämisestä, kokonaisvaltaisesta elämän syliin hulahtamisesta, jossa tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitsevani esiäitien lauluja tukipuikseni. Laulakaa, laulakaa, tästä en selviä yksin. Ja hehän lauloivat!
*
Äidit lauloivat naisen osasta. Kalevalassa näin: ”Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikäni: käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla näille päivin päästyäni, näille tuumin tultuani. Enpä nyt käkenä käyne, kukahelle kukkuroilla: olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.” Väheksyttyä ääntä, alasäveltä, pohjavirtaa? Naisen elämä. Äitiys. Niihin tarttuminen tuntui nytkin hankalalta. Kiellettyjä aiheita? Ei, pikemminkin asioita, joista ei osaa puhua oikein. Ne ovat elämän sanatonta ydintä, kummallinen kohta, maaperää johon upotaan ja josta kasvetaan, mutta joka sinänsä ei ole puheenaihe.
Kyllä siitä voi kirjoittaa runoa, päätin. Runossa ei tarvita puheenaiheita. Niitä tarvitaan muualla. Runossa kietoutuvat yhteen sanat ja vaistojen ajama ruumis. Runo kurkottaa sanoilla sinne, missä palaa sinnikkäin tuli. Runossa tarvitaan sen tulen kohina, ja kun sitä tarpeeksi kauan kuuntelee, siitä alkaa erottua sävelkulku. Laulu. Rytmi. Runossa on ttarkat säännöt kokonaisuuden järjestämiseen, mutta ne voi oppia vain työntämällä kätensä tuleen ja nipistämällä silmät kiinni, jottei sokeudu. Runoon ei lopultakaan ole muita lakeja kuin se käden tuntuma. Tai: vaikka lakeja laaditaan, päivä pyörähtää ja polvi liikahtaa ja muna kierähtää kuumottavalta iholta veteen – ja säännöt ovat taas uudet. Siihen aikaan, kun kirjoitin Yhtä juhlaa, maailmankuvani nitkahti uusiksi. Siksi sanat kiertyivät taaksepäin, menneeseen. Olin merkitysten lähteillä, olin kurkottamassa aikakerrostumien yli jonnekin, missä lauseet olivat samalla kertaa alkukantaisempia ja selkeämpiä – ja työläämpiä ymmärtää.
*
Esiäideillä oli usein kovaa. Miehelään lähtö oli isojen itkujen aihe. Taakse jäivät tyttövuodet, jolloin oli saattanut käydä huolettomana tuvassa äidin ja isän suojeluksessa, kukkana kujilla, ahomailla mansikkana, oli voinut liehua lehtyisenä, pyörähdellä perhosena. Itke, itke, neiti nuori! Miehelään meno oli naisen elämän suuri käännekohta. Mutta ei sitä voinut väistää. Se oli ihmisen osa. Tytönhaitulaksi, liehuvaksi lehtyiseksi ei voinut jäädä. Lauluista haettiin parantavaa, tukevaa voimaa.
Minunkin runojeni minä peilasi itseään näitä muinaisia kuvia vasten. Ja ne eivät olleet enää kaukana käsittämättömässä ja tavoittamattomassa menneisyydessä, ei, ne olivat aivan tässä samassa huoneessa. Aikaa katosi välistä. Katsoin suoraan silmiin venehjärveläisiä tyttöjä, jotka seisoivat riihen seinustalla, saattelemassa ystäväänsä miehelään, kasvoilla liekkumassa raja: epävarmuus ja tieto yhtä aikaa.
Runojen puhuja otti uusia asentoja. Hän istui alas kuin itkijänainen, inhu muamorukka, valgeilla moailmoilla valaja. Hän keräsi lauman helmoihinsa, lapset, kauniskasvoni kantamaiseni, valkiet vualimaiseni, olipa niitä monta, mistä niitä oli siinnyt, hän nojasi kyynärpäitä polviin ja kuunteli, kuuluiko omaa ääntä kaiken alta enää. Runoilija katsoi peiliin ja oli heti näkevinään siellä Larin-Parasken eukonpiirteet, konkkanokan, mustuneet hampaat, hän seisoi jalat savessa takapihalla, metsänlaidassa, kantoi täysiä sankoja niin että hartiat muljahtivat sijoiltaan. Hän otti käsiinsä päivien roinan ja aarteet ja ryhtyi kehräämään niistä sanoja. Hän kirjoitti: ”Tulee Äimätär, jonka vatsaan/ kevätilma siittää sudenpojat,/ terävähampaiset ja ahneet,/ ne puhkuvat risumajat nurin;/ tulee kuorma tiiltä ja onnellinen perhe/ muurattu seinä ja ikkunat itään,/ talo jossa syödään possufilettä/ ja kirjotaan karkeloivaa liinaa/ joka lämmittää ja kuristaa”. Pentuja roikkuu jaloissa, joku pyyhkii räkää mekkoon, minä en ole enää vain minä, olen enemmän, samoin kuin naiset kautta aikojen lapsia saatuaan ovat jakautuneet moneksi, sydän palasiksi maailmalle, poissa on tytön eheys ja varmuus, poissa tytön kaikkinainen keveys ja lentävyys. Miehelään lähdettyä pitää kantaa mustoa muretta, syäntä syen näköistä, huolta hiilenkarvallista.
Katselin I.K.Inhan valokuvia: kuvaa Moariesta, venehjärveläisen maanviljelijän Iljan nuoresta vaimosta. Moarie on kuvassa vielä sileä, hänen voimakas profiilinsa selkeä ja kirkas. Mitä hän ajattelee siinä, kannolla istuessaan? Hän, hänkin on ketjun lenkki, sukupolvien kahleissa. Mitä hän puhuisi? Entäs kaunis Toarie Uhtualta, nuori tyttönen, mitä hänellä on edessään? Moarie, Toarie, halusin puhua heidän kanssaan niin paljon että minuun koski.
Ja sitten kutsuin Kivutarta. Häneen Kiputyttöineen olin törmännyt Gananderin Mythologia Fennicassa ja hänen kipupatansa oli jäänyt kiehtomaan mieltä. Kirjoitin:
”Maan emoinen tien tasoittaa/ ja Kivutar, Kivutar kipuja keittää, / minä laulan tässä ja hämmennän soppaa,/ laulan ja ammennan sattumasoppaa,/ tähän naulittuna, tähän luotuna,/ tähän rauenneena, tähän auenneena.”
*
Kirjailijana poden joskus outoa aavesärkyä kirjoituksen aineettomuuden takia. Minähän rakastan käsinkosketeltavaa. Työhuoneen ikkunan takana levittäytyvää maailmaa ja sen ilmentymiä: ihmisiä tuulessa liehuvine hiuksineen ja korkokenkineen ja samoine vanhoine juttuineen, rakastan vauvan pyllyä ja pulleita poskia, paksusta sametista ommeltua hametta, salaattia lautasella, kahvia kupissa. Hiirenkorvia puissa ja hiekkaa Kallion kuivuvilla kevätkaduilla, kulman takana olevan kivijalkakaupan ikkunaan aseteltuja vaaleanpunaisia röyhelöalusvaatteita, terassilla istuvan rokonarpisen naisen pinkkiä huulipunaa. Miksi vietän päivät pitkät takoen näppäimistöä, seurustelen mielikuvien ja ajatusten kanssa? Sanojen hupa tavara, mustat merkit joita kylvän päivät pitkät, miten ne saa itämään? Voiko runoilija saada jotain aikaan näkyvässä maailmassa, kehrätä paian päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta? Miten sanoihin voisi saada edes ripauksen loitsun voimaa?
Alussa lainaamassani Kalevalan runossa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä tekee tielle vuoteensa ja ryhtyy synnyttämään riesoja. Miten Väinämöinen häätää pelottavat, tuhoa tuottavat taudit Väinölän väen kimpusta? Hän lämmittää saunan, saa oikeanlaiset puhtaat puut ja vedet ja viskaa löylyn kiville: ”Minkä vettä viskaelen noille kuumille kiville, se me’eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon! Juoskohon joki metinen simalampi laikkukohon läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen!” Se kiteeläinenkin parantaja tarvitsi oikeat toimet oikeassa paikassa: parantaja nosti hirttonuoran savutorvelle, asettui itse samalle torvelle ja alkoi kehrätä kehrätöntä värttinää ”pyörittäen sitä sairaan käsien välillä hänen selkänsä takana”. Loitsiminen on tämä sanojen ja tekojen kokonaisuus. Ajattelen tätä ja tajuan, että pelkät sanat eivät riitä. Jotta runo eläisi, sen on oltava muutakin kuin mustat merkit paperilla. Mitä muuta?
Yhtä juhlaa -kokoelmassa kirjoitan: ”Kehrään pitkää lankaa, laskeudun sitä pitkin veteen, mustuaiseen, lähteensilmään, tiedän että olet täällä. (—) Tiedän että olet täällä, laulu korvan takana, kielen alla, laulu joka vain sinulla on, keijunmekkoa, kärsimyskukkaa, nuotiosavuiset kourat.” Lähteensilmän mustuaisesta löytyy runo, koska sieltä löytyy Toinen, sinä, kuulija. Ja kun se löytyy, pystytään kuoleman hallavan hevosenkin kyydissä matkustamaan, kuten runon lopussa tapahtuu.
Olen monesti kuullut ihmisistä, jotka ovat saaneet runosta apua vaikeassa paikassa, toistelleet runon säkeitä mielessään. Itsellänikin on ollut aikoja, jolloin olen kanniskellut säekimppua mukanani, vähän kuin mytistettyä paperilappua taskunpohjalla, työntänyt välillä käden taskuun muistaakseni, että sanat ovat tallella. Runosta tulee silloin parhaimmillaan taikakalu kukkarossa: karhunluu, jäniksenkäpälä, korpinkivi. Runosta, jonkun toisen kirjoittamasta, tulee minun omani. Haron runoja silmät sumeina ja löydän sen, joka juuri nyt sopii käteeni. Käytän sitä. Luen sitä: syö, puren, nielen ja sulatan, ja vasta silloin se ravitsee.
Kyllä, toisin kuin loitsu, runo tarvitsee lukijan herätäkseen eloon. Runo tarvitsee dialogin lukijan kanssa. Samaani saattoi mennä yksin metsään, koska loitsut olivat usein salaisia. Niitä ei tarvinnut lukea ääneen, synnyt ja manaukset sopotettiin mielelläänkin piilossa suun sisällä. Loitsun sanoissa oli jo itsessään valmiina sitä väkeä, jolla muuttaa todellisuutta. Runoilijan sanat ovat toisenlaisia: säkeeni tuskin sinällään nostaa sairasta pedistään tai saa kihdin kolotusta lakkaamaan. Runossa on aukkoja: ne ovat lukijaa varten. Aukkoja kuin kipukivessä, johon lukija voi tunkea tuimat tuskat? Runo on väline: sitä pitää käyttää, ja loitsun voiman runolle antaa lukija. Ilman lukijaa runo on surullinen näky: pölyttyvä paperi kirjakaupan alahyllyllä tai unohtuneeseen blogiin sirotellut sanat – ovatko ne muuta kuin tekijänsä unen riekaleita, ajatusroinaa? Mutta jos sanat kohtaavat lukijan, niissä voi olla maagista voimaa: ”Sanat voivat synnyttää joko suurinta onnellisuutta tai syvintä epätoivoa. Sanat voivat siirtää tiedon opettajalta oppilaalle, niillä voi liikuttaa yleisöä. Sanat pystyvät herättämään ihmisten voimakkaimmat tunteet ja yllyttämään heidät kaikkiin tekoihinsa”, sanoi Sigmund Freud.
*
Avaan työhuoneen oven. Tuulikaapissa hiljaisuus lyö vastaan, kompastun kynnyksen yli. Eilen kirjoitettu teksti näyttää hetken kuolleilta muurahaisilta paperilla. Ketään ei ole, en odota ketään. Liikkuuko täällä mikään?
Pitää kysyä, muuten ei voi toivoa vastausta. Pitää toistaa, pitää kutsua apuvoimia, jotta kirjoittamisen ihme toteutuu. Kutsun apuun näyn Kivuttaresta kipukivineen, ja kutsun työhuoneen ikkunan takana kulkevat ihmiset, lukijat. Kysymys, vastaus: tämä on keskustelua, ja joskus keskustelu onnistuu häivyttämään yksinäisyyden ja sen myötä sikiävät yhdeksän inhaa tautilasta.
Kivun synty
Kerro mistä haava on tullut.
Kutsun sanat kadun alta, sanat pihan perältä,
kutsun kuiset sidesanat,
lintusanat, siipisanat, lentosanat, taivassanat
sotkasanat, joutsensanat, öiset sanat, sadesanat:
kerro mistä haava on tullut.
Paljain käsin täytyy kaivaa
siipisulkien rangat
yhdeksänä yönä
yhdeksän puun juurelta
mustimmasta mullasta
käsi tunnistaa ne pimeässä, kiskoo hienoa hiusjuurta,
tiukkaan tarrannutta, märkään kasvanutta,
ruttojuurta, linnunluuta,
sukuperintöä, yöverta suonissa, lennettiinkö
niillä siivillä koskaan, miksi ei lennetty, miksi ei lennetty,
kiskon ja osun oikeaan, tunnistan sokeana
kuin se joka nousee järvestä silmät täynnä vettä.
Tunnistan oikean juuren, se saa
muut katoamaan, sen jälkeen
muilla ei ole väliä, ne ovat kuivaa roskaa,
tunnistan juuren erehtymättä, niin kuin
väkijoukossa yhdet ainoat kasvot,
todet kasvot, unikasvot,
sinun kasvosi, mustassa kytevä valo
josta en koskaan halua pois.
Niin karvasta juurta: tauti on kulkenut polvesta polveen
lyijynkylmä, kivenraskas, se on kirkonkirjoihin raavittuja nimiä
se on soraa kielen alla, siipirikkoja tienposkessa
nurmessa nureksijoita, penkereellä palelijoita.
Nousen, nousen kaivamasta, suoristan selän,
näen taivaan, pilvet joita tuuli ajaa,
avaan suuni ja kutsun sanat
puristan multaista juurta ja kutsun sanat
niin kuin kutsuin sinua
kauan sitten, kutsuin ja purin hampaat yhteen,
kutsun sanat kukkuloitten yli
yhdeksästä suunnasta,
kerro mistä haava on tullut,
kerro miten juuri kuin rautalanka
viilsi haavan sormeen kaivaessa,
miten alkoi satavuotinen mykkyys,
miten mustista mustimman yön jälkeen
pesin mullat silmistä, avasin suuni
ja kutsuin sanat, kutsuin sinut tähän.
