Mihin kaikkeen ihminen voikaan kyllästyä vuosien mittaan. Nyt olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan. Tarkemmin ottaen olen tympääntynyt minun ja somen suhteeseen. Kaikki tuntuu latistuvan siihen, että olemme eri aaltopituudella.

Näen, miten somen kanssa pitäisi toimia, että se tykkäisi minusta, mutta en yksinkertaisesti halua olla sellainen kuin se toivoo.

Jokin aika sitten tajusin, että huono suhde on alkanut myrkyttää mieltäni. Kun olin messussa, teki mieli valokuvata ehtoollispikarit ja kynttilät ja jakaa kuva someen. Se oli liikaa. Se katkaisi kamelin selän. Jos esittäminen tunkeutuu merkityksellisimmille elämänalueille, menetän vapauteni.

Ja hei, suhdevamma koskee minua. Moni muu on somen kanssa hyvissä väleissä. Tarpeemme ovat erilaiset. Monia ei meteli ja häly häiritse. Jotta pystyn kirjoittamaan ja ajattelemaan, tarvitsen laajenevia vapauden alueita. Niillä voin kuljeskella omana itsenäni, kuulostella, kokoilla ajatuksia & miettiä, olla sellainen kuin olen. Myös ihmisten kanssa.

Jos tuo tila viedään minulta, kirjoittamisesta tulee pelkkää yritystä ”olla sellainen kuin pitää”. Haalia tykkäyksiä.

*

Etäännyin somesta. Olemme väleissä, ei siinä mitään. Muodollisesti kaikki sujuu, tapailemme. Jotenkin tarvitsemme toisiamme edelleen. Tai no, some ei tarvinne minua, sillä on jo monia muita. Mutta minä olen siinä jollain lailla kiinni sen karsaasta katseesta huolimatta.

Aikaa kirjoittaa on enemmän, kun olen somessa vähemmän, mutta kyse ei ole pelkästään ajasta, vaan mielentilasta. Siis: mielen tilasta. Ei liene sattumaa, että olen kirjoittanut pitkästä aikaa runosarjan elokuussa ilmestyvään kirjaan.

Luulin, että romaanin kirjoittaminen imi runot sisäänsä, kun runoja ei syntynyt, mutta syy oli muualla.

*

Olen myös tilannut lehtiä – kirjallisuusjuttujen vuoksi esimerkiksi New Yorkerin. Sattuneesta syystä haluan seurata, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu. Luin juuri tämän: kirjoittaja on entinen Harvardin opiskelija.

Amerikkalainen oikeisto on jo vuosikymmeniä vahtinut yliopistoja. ”The Universities are the enemy”, otsikoi J.D. Vance muutaman vuoden takaisen puheensa. Ivy Leaguen elitismiä on syytäkin kritisoida, demokraattienkin. Mutta ajattelun, tutkimuksen ja opetuksen vapaus  on luovuttamaton oikeus.

Kun luen, että äärioikeistolaiset nationalistit USA:ssa katsovat puolustavansa sananvapautta, alkaa huimata. Ja sitten tekee mieli huutaa. Ääneen.

*

Huhtikuun alussa olin Mari Leppäsen ja Maaret Kallion järjestämässä Ihmisyyden Akatemiassa. Ihan mullistavat päivät, minulle. Siellä pohdittiin joukolla, miten haitallista on ”hyvien ihmisten hiljaisuus”.

Kirjoittamallakin voi huutaa. Mutta sanojen erilaisten tulkintojen läpi voi aina humahtaa tyhjään. Sitä helpommin, mitä suurempia sanat ovat.

Siksi annan nyt romaanihenkilölleni neulan ja lankaa, katson mitä hän ompelee. Panen hänet kävelemään polkua rantaan ja näen, että paljaisiin jalkoihin tarttuu märkää heinää, ja hame, joka jo ennestään on paikattu, jää kiinni oksaan, kun hän hyppää kaatuneen puunrungon yli. Hän ei piittaa, hän kiskaisee helman irti ja menee eteenpäin.

 

(Postauksen kuvat pääsiäisen seudulta Tekstin talolta, jossa minulla on työhuone.)