Olen kirjoittanut viime ajat pää höyryten ja kylmänä ja rönsyten ja töksähdellen. Tämän kesän matkustan sisäänpäin.
Vähän aikaa sitten kaivoin varastosta opiskeluaikojen kansiot: ekologian ja ympäristönhoidon luentomuistiinpanot, proseminaarityön kasvihuoneilmiön uutisoinnista (kiitos aiheesta Mikko Raatikainen, sinne jonnekin –), Helsingin pitkien, omituisten vuosien varsilta kertyneet kirjallisuustieteen kansiot, en ole hävittänyt mitään, Anna Makkosen ja Kirsti Simonsuuren luennot, Outi Alangon luennot, Jouni Inkalan runopraktikum –
Entä päiväkirjat, hyllytolkulla, laatikoissa komeron perällä, hillitön määrä käsin kirjoitettua tekstiä, vuosien mittaan muuttuva käsiala? Jos kuolisin nyt, jälkeen jäisi valtava määrä paperia, paperia, paperia.
Kirjoitin keväällä esseen ja runoja (!) elokuussa ilmestyvään Paljastuskirjaan ja runoustekstin Kirjoita vuosi -kirjaan, muistin laatikoita avautui, jäi lonksumaan ja roikkumaan auki, levittämään sisältöään kaikkeen, mitä teen. Päätin, etten heitä komeron ja varaston paperikasoja juhannuskokkoon, vaan käyn ne läpi, haluan muistaa, haluan kirjoittaa siitä millainen olin ja millainen maailma oli: miten hillittömästi halusin kirjoittaa ja miten pelokas ja uhkarohkea olin samaan aikaan, kompuroin lauseissa, sanoissa, luin ja luin ja kaikella, mitä luin ja kirjoitin, oli merkitys.
Sen merkityksen varassa nousin kuiluista ja montuista aina uudestaan ja uudestaan sätkimään ihmisten ilmoille tai milloin mihinkin: hyppäsin junaan ja reilasin Eurooppaan, palasin Helsinkiin ja sulkeuduin Käenkujan työhuoneelle runoineni. Työhuoneen ikkunasta katselin, miten vastapäistä kerrostaloa moukaroitiin maan tasalle, se mureni lohkare lohkareelta. Ajattelin, että maailma muuttuu, kunhan runokirjani ilmestyy.
Sillä on pakko olla merkitystä yhä. Luetulla. Kirjoitetulla. Tekoälyttä ajatellulla rauhassa & hitaasti kokoon kootulla tekstillä. Suggeroin itseni joka aamu ajattelemaan niin, menen romaanihenkilöitten seuraan, päähenkilöni lyö päätään seinään, hän on joka paikassa vääränlainen, muttei pidä suutaan kiinni.
*
Unettomana aamuyönä viime viikolla aloin lukea Jani Saxellin Aiheiden kirjaa. Vahva suositus. Aiheuttaa himoa uppoutua lukemiseen, ja se himo pyyhkäisee ahdistuksen altaan. Elämällä on tarkoitus. Jospa vain luen ja luen kunnes kuolen. Kirjat eivät lopu.
