Olin kirjoittamassa Jyväskylässä, kaupungissa, jossa opiskelin vuosina 1990-1992. Kirjoitin pitkiä päiviä kivitalon viileässä huoneessa. Kökötin illalla penkillä residenssikämpän vieressä ja koetin palautua tekstistä siihen paikkaan. Painoin jalat asvalttiin. Katselin lämpimässä kesäillassa ohikulkevia ihmisiä, koira nojasi kylkeen. Hetken tuntui kuin maisema ei olisi muuttunut ollenkaan sitten 1990-luvun alun. Vain sähköpotkulaudat ja kännykät olivat uutta. Ehkä porukalla oli enemmän tatuointeja? Ravintola Sohvi oli paikoillaan, samoin vastapäinen Ruth, ja Minna Canthinkadun kulman talo, jossa majailin tuttavan luona syksyn 1990 ensimmäiset viikot, kunnes sain oman kämpän.
Liu’uin vuosien läpi; kun suljin silmät, näin itseni kirjastossa lukemassa Keeton & Gouldia, näin jalattoman sotaveteraanin kirjaston edessä ja runon, jonka hänestä kirjoitin. Näin itseni pyöräilemässä Harjun laitaa Viitaniemeen Vaihtorilta haettu, kainaloista kiristävä vihreä takki päällä. Se olin minä, ja joku toinen: sama, mutta eri.
On kummaa olla kaupungissa, jonne yksi elämänvaihe on koteloitunut. Muistoja on tuhansittain muistin poimuissa. Ne palaavat täällä mieleen, vaikka en olisi ajatellut niitä vuosikausiin. Sekin on kummallista, että yhtäkkiä muistin kymmeniä vuosia sitten kampuksen mäessä vastaan tulleen pojan. Minulla ei ollut eikä ole aavistustakaan, kuka hän oli, mutta muistin, miten tunsin tai tunnistin hänet jollain syvällä tavalla. Miten ohitimme toisemme, sain hänen ahdistuksestaan kiinni ja siitä jäi jotain minuun.
Miksi muistin hänet nyt, ehkä auringossa lämmenneet männyt ja kuiva neulasmatto tuoksuivat samalla tavalla.
Ehkä se sopi kertomukseen, jota itselleni noista vuosista kerron.
Nyt työn alla olevaa kirjaa tehdessä mietin paljon muistamista.
Palaan aina ihmisiin, ihmisten tarinoihin, siihen mikä meitä täällä kannattelee.
Jyväskylän Antikvariaatti Lukuhetkestä ostin Peter Englundin kirjan. Siitä poimin sitaatin:
”Mutta onko itsestään selvää, että tapahtumat, jotka muistamme parhaiten, ovat myös muokanneet meitä eniten? Vai tekevätkö vain muistin ominaispiirteet ja kertomuksen ah niin houkutteleva logiikka meille taas kerran tepposet? Huippukohdat kohoavat näkyviin, paljon unohtuu, yhtä ja toista siirretään sivuun tai karsitaan ja lajitellaan siten, että lopputulos lähestyy fiktiota. Kaikki tarinat rakennetaan nimittäin takaperin, toteutuneista faktoista käsin, minkä vuoksi tapahtumat voivat perästäpäin saada aivan uuden merkityksen.”
(Peter Englund)
Kuvan kirjan (ja kaksi muuta osaa) ostin toukokuussa Pispalan kirjastoyhdistykseltä. Perheen nuorisokin lukee tätä nyt: ostan jokaiselle oman Pohjantähti-trilogian.
