On kuukausista julmin ja lintuja värjöttää pihapuussa. Vein niille ruokaa, orava syö sitä pää alaspäin riippuen, söpö peto.

Kirja on painossa. Järjestän papereita ja ajatuksia. Reissu oli huima, muutosmatka. Puhuttiin siitäkin, miten Mari Leppänen löysi sielun pimeän yön jälkeen uudelleen kielen, jolla puhua hengellisyydestä. Jotain samansukuista kävi minulle kirjaa tehdessä. Hengellisyys ei ole muusta elämästä saati yhteiskunnasta irrallinen alue eikä siitä puhuminen tunnu enää vaikealta.

Löydän uutta. Kun olin pääsiäisyön messussa omassa, luterilaisessa lähikirkossa, päälleni pirskotettiin kastevettä katajanoksilla. Sain leivän ja viinin. Levitin tuohuksella tulta pääsiäiskynttilöistä ja luin ääneen tekstin. Sini Hulmi oli valinnut minulle kappaleen ensimmäisen Mooseksen kirjan alusta. Öisessä, pimeässä kirkossa tuskin näin kirjaimia. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.”

Mietin alttarikaiteen näkymätöntä puolikaarta, jossa edesmenneet ovat mukana ehtoollisella. Messun ikivanha & elävä symboliikka jaksaa kiehtoa, ja liturgiikka.

*

Avaan taas romaanitiedoston, muistiinpanot ja katkelmat, ryöpyt ja irtolauseet. Nostan muistikirjapinon työpöydälle. Haen suuntaa. Tällä kirjalla on alusta saakka ollut nimi, se on harvinaista, vain muutaman kirjan kanssa on käynyt näin. Nimi on ainut mahdollinen, se kertoo, mistä on kyse. Se on kysymys, jota olen miettinyt ainakin parikymmentä vuotta.

Ikkunan takana sataa lunta, sitä on jo paksu kerros pihassa. Työpöydän ääressä tulee mieleen muistoja Jyväskylän Viitaniemestä. Olen 19-vuotias, istun kerrostalohuoneessa, johon hohtaa iltaisin jääkiekkokaukalon valo. Kuuntelen Kolmatta naista, Timo Löyvän komppikitaraa.

Löyvän kuolema repäisi auki reitin menneeseen, samoin Virpi Suutarin Havumetsän lapset -dokumentti: kun katsoin rohkeita päähenkilöitä, muistin 1990-luvun alun miekkarit, illat metsäryhmän kokouksissa. Muistin sammalet ja kumisaappaat, yo-talon monistuskoneet ja rintamamiestalojen yläkerrat. Nuoren sydämeni. Sen, miten monesta porukasta ja ihmissuhteesta lähdin, poistuin, pakenin, koska tarvitsin vapautta.

Nyt tekee mieli paeta tämän hetken uutisia ja ilmapiiriä menneeseen. Oman nuoruuden läpi kauemmas, aikaan, josta kirjoitan romaanissa. Mutta onko se pakoa: kun kirjoitan menneestä,  kirjoitan väistämättä myös tästä, nyt. Suodatan, pirskotan, valikoin, muovaan, sitä on fiktio.