Kävelin eilen Saxellin Janin julkkareiden jälkeen ystävän kanssa juna-asemalle. Ennen junan lähtöä puhuttiin muutama sana muun muassa siitä, mistä uusi kirja lähtee alkuun. Ystävä, joka on siis myös kollega, on jättänyt syksyllä ilmestyvän romaaninsa vedokset kustantajalle. Sellaisen jälkeen tulee tyhjä aika, joka voi ahdistaa, mutta minusta kuulosti kadehdittavalta hiljaiselta kohdalta.

Olen miettinyt hiljaisuuden merkitystä viime aikoina monelta kantilta. Mari Leppänen vinkkasi Serafim Seppälän suomentaman, Lintulan luostarin kustantaman kirjan Hiljaisuuden voima – Abba Ammonaksen kirjeitä ja opetuksia. Luin sen, vahva kokemus. Abba Ammonas oli yksi noita varhaisia erämaaisiä, jotka vetäytyivät Egyptin erämaahan kilvoittelemaan 300-luvulla. Teksteissään hän on vaativa, viisas ja ristiriitainen.

Ammonaksen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin passiivista mieli tyhjänä istumista. ”Käsitä tämän maailman turhuus. Pidä huolta sävyisyydestä ja innokkuudesta, jotta kykenisit pysymään kauttaaltaan lujana ja valmiina hiljaisuuteen etkä vajoaisi heikkouteen.”

Sitä voi ajatella kaipaavansa hiljaisuutta, koska on väsynyt. Mutta Ammonaksen hiljaisuus on sisäisesti aktiivista ja valpasta. Se on vaativaa, koska mieleen nousevia asioita ei voi hukuttaa mihinkään meteliin. Ammonaksen mukaan ”hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä”.

*

Hiljaisuus on radikaali muutosvoima. Ajatus tuli vastaan jossain Hiljaisuuden ystävien teksteissä. Ja mikä on radikaalin muutosvoiman vastakohta? Leveänä eteenpäin soljuva valtavirta.

Tylsä toteamus, mutta huomaan, että tarvitsen taas lomaa sosiaalisesta mediasta. Se velloo ja jyllää. Kirjailijan kannalta hiljaisuus on välttämätöntä, jotta olennainen erottuu. Ideoita sukkuloi mielessä koko ajan, mutta jos niihin ei tartu, ne liukenevat pois. Joskus ajattelin, että jos idea on tarpeeksi vahva, se pysyy, vaikka sälä koettelee. Enää en usko tähän. Hyvä idea kun koskettelee torjuntani rajoja, ja olen altis pakenemaan sitä.

Tulevan romaanin alkukohtaus nousi mieleen aikaa sitten, kun olin kävelemässä. En yrittänyt miettiä mitään, kävelin, panin jalkaa toisen eteen, kuuntelin tuulta. Kohtaus pysyi mielessä pitkään. En kirjoittanut sitä heti ylös, testasin kestävyyttä. Se alkoi kehiä kerroksia, sitten jatkoa. Henkilöt tarkentuivat. Nyt olen kohdassa, jossa päähenkilöt seisovat jo jotenkuten omilla jaloillaan ja puhuvat myös silloin, kun teen muuta. Tästä tulee ennen pitkää kirja.

*

”Abba Ammonas sanoi: ’Ihminen voi viettää kaiken aikansa kantaen kirvestä, mutta ei saa kaadettua yhtään puuta. Toinen taas on hankkinut kokemusta puunhakkaamisesta ja muutamalla lyönnillä kaataa puun.’ Hän sanoi, että kirves on erottelukyky.” (Suomentanut Serafim Seppälä)

Kirves tylsyy, jos en saa hiljaisuudessa hioa sitä. Erämaaäidin elo kutsuu siis. Ehkä kirjoitan menneistä ajoista siksi, ettei porukan tarvitse kirjassa koko ajan klikkailla älypuhelimiaan. Ja ne hallitusneuvottelujen tulokset…