Miten kirjani ovat syntyneet -sarjassa ilmestyi aiemmin kirjailijoiden Studia Generalia -luentoja. ”Kirjailijoiden tehtävä on katsoa ohi ja taakse.”(Markku Turunen)
Sarjan kuudes opus on erilainen. Tekstit ovat haastatteluja. Ne teki Ville Hänninen, ja kirja ilmestyi huhtikuussa 2023.
Sain kustantajalta & kirjoittajalta luvan julkaista oman osuuteni täällä. Siinä lainataan myös Parnassoon tekemääni esseetä, jonka annoin kirjan tekijälle taustalukemiseksi.
Lapsuus ei mahtunut juttuun, pitää kirjoittaa siitä muualle. Tässä vaan hehkutan lapsuuden tärkeyttä.
Aika monissa kirjoissani kirjoitan naisen elämästä. Aina olen ajatellut kirjoittavani ihmisestä, siinä kaikki.
JOHANNA VENHO
Metri kertaa metrin kuutiosta suureen maailmaan
Runoilijasta prosaistiksi siirtynyttä Johanna Venhoa kiinnostavat yksilöiden tarina ja valinnat.
Kirjaa ei synny ilman omakohtaista poltetta.
”Nuorena aikuisena minua ei kiinnostanut proosa. Muutaman vuoden aikana en lukenutkaan romaaneja juuri lainkaan. Runous oli tähdellisempää ja tarkempaa, kaikin puolin omempaa”, Johanna Venho muistelee.
Ajan mittaan hän kuitenkin innostui proosasta yhä enemmän. Venho (s. 1971) alkoi useiden runokokoelmien jälkeen kirjoittaa ensin lastenkirjallisuutta ja sen jälkeen aikuisten proosaa. Ensimmäinen romaani Syntysanat ilmestyi vuonna 2011. Sitä ovat seuranneet Jaana Seppäsen kanssa kirjoitettu Revitään rikki se rakkaus (2013), Kaukana jossain onnenmaa (2015), Ensimmäinen nainen (2019) ja Syyskirja (2021).
Kahdessa viimeisessä Venho on löytänyt lajikseen biofiktion. Nimityksellä tarkoitetaan romaania, jonka päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo. Tulkinnat hänestä voivat kuitenkin olla vapaita.
”Kaikki eivät ymmärrä, miksi kirjoitan jonkun todellisen ihmisen näkökulmasta, ja vaativat saada tietää, mikä on totta ja mikä keksittyä. Ajattelen, että kun kirjassa lukee romaani, siihen kannattaa suhtautua sepitteenä eikä elämäkertana. Kirjallisuudella kuvitellaan ja täytetään aukkoja, ei ‘pysytä asiassa’. En tiedä, onko tosipohjaisuus tunkeutunut kirjallisuuteen isommassa mitassa kuin ennen, mutta siitä puhutaan enemmän. Varmaan ajan henkilövetoisuus vaikuttaa puheenaiheisiin. Kun kirja lähestyy aihetta tietty henkilö edellä, lukijoilla on jo valmiiksi jokin oletus tarinan taustoista. Biofiktio vaikuttaa ajan ilmiöltä, mutta aina on kirjoitettu tosipohjaista tekstiä. Paavo Rintalan Jumala on kauneus esimerkiksi on biofiktio Vilho Lammesta. ”
”Teen eron biofiktion ja historiallisen romaanin välillä. Historiallisessa romaanissa on usein keskiössä aikakausi, sen aatteet ja elinolosuhteet, joita henkilöt edustavat. Minua kiinnostavat yksilöt. Yksilö on tajuttavan kokoinen. Käytän tosiseikkoja romaanin materiaalina, mutta muuntelen niitä romaanin tarpeisiin, valikoin ja jätän pois sen mukaan, mitä romaani vaatii. Henkilön ei tarvitse olla tismalleen samanlainen kuin esikuvansa, mutta todellinen hänen on oltava. Se tarkoittaa kerroksia, ristiriitoja, ratkaisemattomia kysymyksiä ihmisessä. Kun päähenkilöllä on oikeasti elänyt esikuva, mukana on ajan henkeä ja todellisia paikkoja. Tulee kerroksia.”
Molemmat lajit ovat myös ikiaikaisia. Viime vuosina biofiktiota ovat tehneet Suomessa esimerkiksi Riitta Jalonen, Heidi Köngäs ja Karo Hämäläinen. Kunkin tyyli ja painotukset ovat omanlaisiaan. Aiheeseen ei voi upota kertomatta samalla itsestään. Venhon Ensimmäinen nainen on selvästi tällainen, se kuvaa sekä kohdettaan että kirjoittajaansa. Sylvi Kekkosen elämää kuvaava romaani voi koskettaa ketä tahansa elämänsä totisiin tosiseikkoihin uupunutta. Aihevalinta ja aforistisen tiukat lauseet korostavat syvää ihmisyyttä vailla muotoposeerausta tai muotihakuisuutta.
”Minua kiinnostaa historia ennen kaikkea yksilöiden ja heidän tarinoittensa ja valintojensa kautta – siis niitten käsitettävän kokoisten yksiköitten kautta. Ensimmäisessä naisessa yritin selvittää ihmisen arvoitusta ja mietin, miten ihminen toteutuu elämässään. Miten kukaan ylipäätään jaksaa elää tätä elämää? Kirjan työnimi oli “Kesken”, koska pohdin, jäikö Sylvin elämässä jokin kesken. Kysymys ihmisen potentiaalin toteutumisesta ei lakkaa riivaamasta minua.”
”Kun aloitin Ensimmäistä naista 44-vuotiaana, olin tulossa keski-ikään. Nuorinkin lapsista oli jo varhaisteini. Uusi lehti alkoi kääntyä elämässä. Silloin löysin kirjaston poistohyllystä Sylvi Kekkosen Kootut teokset. Lueskelin niitä, ja tuntui, että pystyn käsittelemään hänen kauttaan itselleni tärkeitä kysymyksiä. Lähtökohtani oli siis henkilökohtainen samaan aikaan kuin kiinnostuin Sylvistä erikoisena ja ristiriitaisena, äärettömän herkkänä ja ujona ihmisenä, joka joutui tahtomattaan julkisuuteen. ”
Venho ei usko, että romaania kannattaa kirjoittaa millään muulla tavalla kuin muodostamalla aiheeseen riittävän voimakas henkilökohtainen suhde.
”Maailma on pullollaan kiinnostavia ihmisiä, mutta vain sellaisista voi kunnolla kirjoittaa, jotka polttelevat omaa mieltä ja joista voi löytää peilejä omalle naamalleen. Samasta syystä olen tehnyt muistelmakirjoja Anne Brunilasta ja Martti Suosalosta, mutta niissä reunaehdot ovat erilaiset. Niissä haastateltava on elossa ja kertoo oman elämänsä tarinan. Sylvin tapauksessa minä kerron Sylvin tarinaa, mutta omista lähtökohdistani.”
Aluksi Venho rajasi Ensimmäisen naisen tiukasti yhdenpäivänromaaniksi, mutta laajensi asetelmaa nopeasti ja vaihtoi samalla näkökulmatekniikkaan. Venho kuvaa kohdettaan paitsi Sylvin itsensä myös taiteilijaystävien Essi Renvallin ja Marja-Liisa Vartion äänillä.
”Oli ihanaa uppoutua lähteisiin ja mennä ajassa taaksepäin. Aiemmat romaanini Syntysanat ja Kaukana jossain onnenmaa syntyivät siihenastisista mielen varastoista, mutta kyllästyin ääneeni. Aloin haalia uusia varastoja. Ensimmäinen nainen vaati eläytyjän roolia. Katsoin paljon valokuvia ja dokumenttielokuvia, joissa Sylvin luonteenlaatu näkyy ilmeisenä, liikuttavana ja satuttavana. Hänen kompleksinen suhteensa Urho Kekkoseen ilmenee myös hyvin teksteissä ja haastatteluissa. Minua kiinnosti heidän suhteensa tunnetason dynamiikka, jossa ollaan yhdessä mutta kuitenkin etäällä, ja rakastetaan toista niin, että annetaan mahdollisuus erilaiseen elämään. Sylvi oli papin tytär, ei uskonnollinen, mutta kilvoitteli henkisessä kestävyydessä. Tuntuu, että nykymaailmassa tällaista on aika vähän. Ihmiset haluavat elää mukavasti, täydellisesti, ja kärsivät, kun niin ei käy. Toisaalta Sylvi kantoi ristiään marttyyrimaisuuteen asti.”
”Hanke oli rohkea, koska Sylvi Kekkonen on niin tunnettu. Karsin lukuja, joissa tunsin meneväni liian henkilökohtaiselle alueelle hänen elämässään. Jälkikäteen ajatellen osa karsituista jaksoista olisi hyvin voinut jäädä kirjaan. Ihan työn loppuvaiheessa rupesi hirvittämään, että olen kirjoittanut minämuotoisen romaanin Sylvistä, jolla on jälkeläisiä ja oikeus omaan elämäänsä. Perikuntaa edustava Tea Kekkonen oli kuitenkin myötämielinen ja innostunut. Annoimme romaanin ilmestyttyä hyvän haastattelun ET-lehdelle, jossa hän teki selvän eron: on isoäiti Sylvi ja minun luomani fiktiivinen Sylvi. Helpotti.”
Finlandia-palkintoehdokkaaksi päässyt Ensimmäinen nainen kosketti lukijoita ja Venho sai valtavasti palautetta.
“Se oli ensimmäinen kirjani, joka herätti laajaa julkista kiinnostusta ja lähdin hanakasti puhumaan lähes mihin vain. Pääsin keskustelemaan monen sellaisen lukijan kanssa, jotka olivat selvästi saaneet romaanista vahvaa antia itselleen. Eräs nainen kertoi viettäneensä Sylvi Kekkos -kesän, jonka aikana hän asui yksin maatilalla ja luki kirjani lisäksi kaiken, mitä Sylvi oli kirjoittanut ja mitä hänestä oli kirjoitettu. Hän eli siis todella niissä maailmoissa. Lukijoitten runsas palaute oli ihan mullistavaa. Kasvavien lasten äitiys vei minua muutenkin pois entisestä minästäni, loin nahkaani.”
Sitä ennen Venho oli useimpien julkisuuteen nousevien kirjailijoiden tapaan jo tehnyt pitkän ja monipuolisen uran. 1990-luvun alussa Venho meni Oriveden opiston kesäkurssille, suoraan lukiosta. Sen ohjaaja Jyrki Kiiskinen rohkaisi kirjoittamaan lisää. Kun Venho lopetti parin vuoden jälkeen biologian opinnot Jyväskylässä ja alkoi opiskella yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa, hän hakeutui myös Nuoren Voiman Liiton kirjoittajakursseille ja Kriittiseen Korkeakouluun vuodeksi.
”Se oli ahdistavaakin. Vanhan liiton setärunoilija, luokan edessä ketjussa tupakkaa polttava Matti Paavilainen heitteli tekstejä ympäri luokkaa ja ihmetteli, miksi täällä on tällainen sana kuin ’ornamentti’. Ison savupilven takaa kuuluneesta muminasta ei jäänyt hirveästi mieleen, mutta kirjoittamisesta tuli siellä muutakin kuin yksin kammiossa istumista. Itselle kävi tiettäväksi, että kirjoitan ja mulla on tavoitteita. Ja kun joku lukee oman tekstin, sen näkee itsekin vähän toisin. Useista samaan aikaan opiskelleista kuten Pasi Lampelasta ja Anu Silfverbergistä on tullut kirjailijoita. Istuimme usein Kannaksessa, joten teimme antologian nimeltä Kannaksen kaikuja. Se oli silloin hähmäinen ja pimeä baari, mikä sopi meille, olimmehan dekadentteja kirjailijan alkuja.”
Venho päätyi osaksi monivuotista, opetusministeriön tukemaa ja kirjallisuuden osalta Nuoren Voiman Liiton toteuttamaa Keppi-hanketta, jolla eri taiteenalojen lahjakkuuksia pyrittiin nostamaan uudelle tasolle. Runoryhmää veti WSOY:n kustannustoimittaja Eila Kostamo, jolle Venho uskaltautui myöhemmin lähettämään esikoiskokoelmansa käsikirjoituksen. Hän sijoittui J. H. Erkon runokilpailussa toiseksi vuonna 1997, ja Postia Saturnukseen ilmestyi vuonna 1998.
”Se on ruumiillinen kokoelma, josta kuvastuu kasvavan tytön ja nuoren naisen maailma. Sitä seuranneessa Ilman karttaa -kokoelmassa mennään jo kohti jotain naiselta näyttävää. Minulla ei ollut vielä lapsia, mutta runoissa synnytetään. En kaihtanut naisen kokemuksista kirjoittamista. En ajatellut sitä feministisenä tekona, vaikka sitäkin se oli.”
Vuonna 2001 Venho sai Ilman karttaa -kokoelmasta (2000) Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset -palkinnon, joka annetaan vuosittain yhdelle taiteilijalle tai taiteilijaryhmälle taiteellisesta läpimurrosta. Se innosti Venhoa, joka oli ehtinyt kahdella teoksellaan jo kokea julkisen vastaanoton molemmat ääripäät.
”Jukka Petäjä arvioi Postia Saturnukseen penseästi Hesarissa. Olin musertunut ja poltin lehtileikkeen dramaattisesti pihalla. Osaan vieläkin ulkoa lauseita arvostelusta. Petäjä kirjoitti, ettei teos ”räjäytä pankkia”. Olin juuri oppinut käyttämään sähköpostia ja lähetin Petäjälle palautetta kuluneesta kielikuvasta, joka sopii erityisen huonosti runouden yhteyteen, kun ei ole kyse rahaan liittyvistä pyrkimyksistä. Sitten pohdin Nuoren Voiman Liiton toimistossa tapaamalleni Nina Paavolaiselle, olenko tuhonnut urani. ‘En ollenkaan usko, että olet tuhonnut uraasi. Päinvastoin.’ Ilahduin. Tuollaiset pienet sanat voivat olla nuorelle tärkeitä. Ja sain Petäjältäkin ihan mukavan vastauksen.”
”Jäin kuitenkin miettimään, olenko vanhanaikainen kirjoitettuani modernismin perinteeseen sitoutuvan kokoelman, joka ei tuo uutta suomalaiseen runouteen. Nuori runoilija ei halua olla pienen lyyrisen kirjan tekijä vaan uskottelee tehneensä uutta ja mullistavaa. Myöhemmät kirjat asettuvat rauhallisemmin pitkään jatkumoon, jossa tehdään, mitä voidaan.”
Ilman karttaa sai positiivisemman vastaanoton. Jo ennen Kritiikin Kannuksia Mervi Kantokorpi suitsutti teosta Helsingin Sanomissa.
”Halusin kirjoittaa jotain niin hyvin, että se nostetaan erityisenä ja vastaansanomattomana esiin. Minulle Postia Saturnukseen on esikoisena tärkeä, Ilman karttaa avasi oven siihen, että tätä tietä jatkan.”
Myöhemmissä kokoelmissaan Venho on käsitellyt etenkin naiseutta, äitiyttä ja perhe-elämää rakkaudella ja lämmöllä. Yhtä juhlaa (2006) ja Tässä on valo (2009) nostavat aiempaa vahvemmin pintaan runojen rytmiikan merkityksen. Samalla ilmaantui vaikutteita suomalaisesta kansanperinteestä, huumorista tinkimättä. Arjen merkitys on myös keskeinen, mikä näkyy samaan aikaan ilmestyneessä Puolukkavarvas-lastenlorukirjassa (2006).
”Elämä sijaitsi silloin ”metri kertaa metrin kuutiossa”, kuljin pieniä välimatkoja. Lapsiperheen arki on tosi tiheää ja tunnepitoista. Kirjoissa tein kuitenkin myös matkoja muistoihini enkä vain ryöminyt samassa tilassa. Ronskilla huumorilla on pakko selvitä niistä vuosista. Tässä on valo kuvaa, miten lapsi jo kävelee ja häntä yritetään pitää elossa. Onhan siinä taustalla huolta, lapsen, meidän maailmamme valon, selviämisestä hengissä ympäristöongelmien aikakaudella.”
Johanna Krappe kirjoittaa Puolukkavarpaasta ja Yhtä juhlaa -kokoelmasta Suomalaisia nykyrunoilijoita -kirjassa (BTJ Kustannus, 2008): ”Näitä kahta teosta on mielenkiintoista lukea rinnakkain, koska niitä on kaiketi kirjoitettukin rinnakkain. Puolukkavarpaan kanssa yhteistä on riimillisyys, rytmisyys, soinnillisuus ja osittain mitallisuus. Runoissa pilkahtelee myös yhteisiä yksityiskohtia. Yhtä juhlaa käsittelee samoja aiheita kuin Venhon aiemmatkin teokset eli naisen elämää ja äitiyttä, mutta teos on omaleimaisempi etenkin muodon tasolla. Luonto ja metsä ovat koko ajan vahvasti mukana arjen kuvauksessa.”
Arjen ihmeelliseksi muuntava ja perinnettä nykyaikaan tuova teos sai Katri Vala – ja Einari Vuorela -palkinnot. Myös sitä seurannut Tässä on valo (2009) ja Saaren runot (2017) ovat saaneet kiitosta, mutta Venho alkoi suuntautua jo toisaalle.
”Aluksi runous oli ainut kieli, jolla pystyin puhumaan totta. Tämä on muuttunut. Proosa on alkanut kiehtoa ihan valtavasti. Samoin romaanin mahdollisuudet ja mitä kaikkea sillä voi tehdä. En ole moneen vuoteen julkaissut runoja enkä ole kirjoittanut paria runosarjaa enempää. Ihminen muuttuu. Olen muutenkin hirveän monella tavalla toinen ihminen kuin nuorena. Mutta runoilijan identiteetti minulla on yhä”, Venho pohtii.
”Nuorena runous tarjosi mahdollisuuden pohdintaan ja asioiden ajatteluun. Nuoruuden runoissani on syviä hetkiä, mutta myös ohutta yläpilveä, mistä näkee, että elämänkokemusta ei ole. En olisi pystynyt laveaan epiikkaan, jossa kuvataan henkilöitä. Enkä tiedä pystynkö nytkään kovin laveaan, mutta ihmisten loputtoman merkillisyyden ja ymmärrettävyyden takia kirjoitan. Toisaalta olen kirjoittanut aina kokonaisuuksia. Vaikka tein töitä aluksi intuitiivisemmin, koskaan ei ollut vain muovikassillista runoja. Temaattinen lähtokohta on vain voimistunut myöhemmissä kokoelmissa. Myös runokirjoissani olen halunnut kertoa jotain tarinaa. Yhtä juhlaa, Tässä on valo ja Saaren runot ovat kaikki jollekin narulle ripustettuja.”
Tarinahakuisuutensa lisäksi Venho näkee runokentän muutoksen vaikuttaneen siirtymäänsä. Runous aistii aina ensin, mitä ajassa on meneillään, on nuori ja dynaaminen.
”Runo on nopea reagoimaan, ja tekijäsukupolvet ovat aika lyhyitä. Itse menin eläväiseen Nuoren Voiman ympyrään, nyt runokenttä kietoutuu paljon esimerkiksi lavarunouden ympärille. Kun Saila Susiluodon ja Mikko Rimmisen proosaruno valtasi alaa 2000-luvun alussa, koin jo alkavani liukua runouden kuumimmasta ytimestä poispäin. Silloin siirryin vähitellen lastenkirjojen kuten Okulus-sarjan myötä proosaan.”
Okulus syntyi, kun WSOY julkisti kilpailun, jossa haettiin uusia sankareita lasten- ja nuortenkirjoihin. Kun saa lapsen, palaa voimakkaasti omiin lapsuudenmuistoihin ja ne aktivoituvat uudella tavalla.
”Kuvakirjat ja lastenkirjat alkoivat taas elää päässäni. Muistin vahvoja kirjaelämyksiä lapsuudesta: Maria Gripeä, Marja-Leena Mikkolaa, Tove Janssonia. Kirjoitin nimimerkillä ’Nyx’ Okulus-etsivätoimistosta ja voitin kilpailun. Kirja julkaistiin nimellä Okulus ja yöihmiset. Tein niitä neljä lyhyessä ajassa. Kaikissa on yliluonnollista virettä mukana, maailma ei ole realistinen. Kun toinenkin lapsi syntyi, tuntui luontevalta ja käytännölliseltä kirjoittaa lapsille. Juonellinen proosa on perheen kaaoksessa hallittavampaa kuin runous: voi istua aamulla alas ja alkaa takoa. Lastenkirjoissa ajattelen koko ajan kohderyhmää, mutta myös nautin siitä, että palaan niitä tehdessä omaan lapsuuteen. Kaikkien lastenromaanieni taustalla on Laajalahti, kylämäinen kaupunginosa, jonne muutimme Pietarsaaresta, kun olin kymmenvuotias. Elämä ravistui uusiin asentoihin. Oli vielä lapsuutta jäljellä elettäväksi ennen murrosiän vuosia.”
Venho kirjoittaa yhä lastenkirjoja kuten Opossumi-sarjaa. Suurin osa hänen lastenkirjatuotannostaan on kuitenkin kuvakirjoja, kohokohtina aiemmin mainitun ja ranskaksikin julkaistun Puolukkavarpaan lisäksi Marjo Nygårdin taidokkaasti kuvittama Linnunmaitoa kainalokanoille (2015), Kariston lastenkirjakilpailun voittanut ja Hanneriina Moisseisen kuvittama Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa (2018) ja Sanna Pelliccionin kuvittama Metsämuistikirja (2022). Herkällä kielikorvalla tehdyissä kirjoissa näkyy vahva suhde luontoon ja metsään.
Se painottuu myös monissa aikuisille tehdyissä kirjoissa. Saaren runot kuvaa naisen matkaa saareen, jossa kohdataan tämän elämänvaiheet muistoineen.
”Olen viettänyt paljon aikaa saarella, joka on teoksen saaren esikuvana. Kun aloin miettiä kokoelmaa, lapsuuden muistot ja isovanhempanikin liittyivät nopeasti mukaan. Vaarini oli mielenkiintoinen persoona, jota kohtaan olen kokenut sukulaissieluisuutta. Vaari oli hyvin sulkeutunut, joten emme olleet kovin läheisiä, mutta vanhoilla päivillään hän tuli luokseni. Olin jo julkaissut runoja, joten hän tiesi kirjailijuudestani. Vaari tahtoi minun tallentavan lapsuudenmuistojaan ja kertoi niitä päiväkausia. Hän menetti alle kolmivuotiaana isänsä, joka murhattiin. Asiasta vaiettiin, pienen pojan isä vain katosi, mitään ei selitetty. Vaikenemisen perintö on isäni ja tämän isäsuhteen kautta liittynyt omaankin elämääni.”
Varhainen ekologinen herätys ja halu perata menneisyyttä ja sukupolvien kohtaamista ilmenee myös Syyskirjassa.
”Kun 1990-luvun alussa aloin opiskella biologiaa, olin ekologian ja ympäristönhoidon linjalla. Vihreä liitto oli perustettu 1980-luvulla, Linkola oli ollut julkisuudessa ja Koijärvestä keskusteltiin paljon. Suunnittelin asuvani ekokommuunissa ja löytäväni vaihtoehtoisen elämäntavan. Minulla oli myös romanttisehko käsitys, että tässä sitä mennään alkuvoimaisten lintuharrastajamiesten kanssa suolle retkille. Kun piti laskea kemiaa ja selvitellä solubiologiaa, huomasin vahvuuksieni olevan muualla. Kun tulin kirjallisuuden vuosikurssille, henki kulki taas. Puhuimme samaa kieltä, olimme samaa heimoa. Jälkiä biologivuosista kuitenkin jäi, ja vaikka Syyskirjan keskiössä on Tove Jansson, pystyin palaamaan aikaan ja peilaamaan Tovea toisen päähenkilön, Marian, kautta. Se myös mahdollisti ääriajattelun ristiriitojen käsittelyn”, Venho erittelee.
”Katselin hiljattain Ensimmäistä naista varten tekemiäni muistiinpanoja. Oli kiinnostavaa havaita, että nuori Maria, joka on tavallaan alter egoni, oli mukana jo niissä näkökulmahenkilönä. Lopullisesta kirjasta hän oli poistunut palatakseen Syyskirjassa.”
Venho kertoo arvostavansa nuoruutensa idealismia mutta tehneensä oikean päätöksen, kun päätti panostaa kirjoittamiseen.
”Ympäristökeskuksen biologina en pystyisi parhaaseeni, kirjoittamalla voin antaa eniten. Sanomaa korostavaan kirjoittamiseen en kuitenkaan ole halunnut lähteä. Runoilijanakin olin kielivetoinen, ja proosassa aiheisiin saa liekin tietenkin sanoilla, niiden soinnilla ja rytmiikalla. Olen rakastunut suomen kieleen. Rakastetun kanssa haluaa viettää aikaa.”
”Syyskirjassa minulle jäi jälkikäteen tarkastellen aika vähän liikkumavaraa. Ensimmäisen naisen kanssa pääsin vapaampaan lentoon. Tove Jansson on tunnetumpi ja käsitellympi, ja hänestä on enemmän valmiita mielikuvia. Lisäksi Tove kirjoitti itsekin elämästään paljon. Tämä kaikki asettaa raameja kirjoittamiselle. Jouduin muutenkin olemaan tosiasioista hyvin tarkka. Kuljin loppuun asti tien, jossa käytetään noin paljon lähteitä. Se on kirjoittajan tuki ja turva tunnetun ihmisen kohdalla, mutta ei romaanissa sentään tarvitsisi olla lähdeluetteloa.”
Viime vuosikymmeninä tuntuu tapahtuneen kiepsaus. Tietokirjoihin merkitään lähteitä aiempaa vähemmän, ja teokset ovat muuttuneet aiempaa kertovammiksi. Samanaikaisesti romaanit korostavat totuuspohjaansa aiempaa hanakammin. Eri lähtökohdista huolimatta molempia yhdistää tarina. Se Venhoakin kiinnostaa: kerrokset tapahtumien alla.
”Pariskunta laittaa ruokaa kotona ja yrittää avata viinipulloa. Avaaja puuttuu. Mies lähtee lainaamaan sitä naapurista, mutta unohtuukin viettämään sinne iltaa. Niille, jotka vaativat totuutta, tässä on kaikki, mikä tiedetään. Kylmät faktat. Mutta se ei ole mikään kertomus, ja kertomuksista maailma kaikkialla koostuu. Tietokin on aina subjektiivista, kerrottu jostain näkökulmasta.”
Siksi Venhon kaksi muistelmateosta, ekonomisti Anne Brunilaa kuvaava Kuka olisi uskonut (2020) ja Martti Suosalon tähänastinen elämä (2022) ovat totta, mutta tarinoita täynnä.
”Muistelmakirjoissa olen häivyttänyt itseni lähes kokonaan. Keskityn kuvaamaan kohteitteni elämää, jolloin vaikutukseni näkyy ennen kaikkea omissa näkökulmissa ja tyylivalinnoissa. Brunilalla oli visio kirjan rakenteesta mandalana, joka mahdollistaa elämän käsittelemistä neljän osa-alueen kautta. Martin tapauksessa pääosassa oli hänen valtava varantonsa, pitkät tarinat lapsuudesta ja uran varrelta. Jo aikaisessa vaiheessa hahmottui, että kirjassa ollaan tekemisissä taiteen ja teatterin lumon kanssa. Martti sanoi itsestään, että hänessä on edelleen se leikkivä lapsi, joka liikkui Oulun Tuirassa vapaana. Näitä tunteita tarvitaan näyttelijän työssä, joten korostin lapsuuden väkevää vaikutusta. Osa muistelmien lukijoista sanoo, että heitä ei lapsuus niin kiinnosta, mutta minua se kiinnostaa loputtomiin. Kyse ei ole kronologiasta vaan merkittävyydestä. Siksi kirjoitan lastenkirjojakin, että lapsuus on niin tärkeää. Se on pohja, jolla koko ajan seison ja horjun, kuten me kaikki.”
”Nyt teen kirjaa Mari Leppäsen elämästä. Samalla otan enemmän vapauksia suhteessa totuuteen ja tietoon: työn alla on romaani, joka sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle. Nautin siitä, että mukana on sekä kuvitteellisia että tosipohjaisia henkilöitä. Heidän rajansa liukenevat toisiinsa, totta ja fiktiota ei kannata yrittää erottaa.”
Teoksia:
Postia Saturnukseen (WSOY, 1998)
Ilman karttaa (WSOY, 2000)
Motmot: Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 1999 (WSOY, 2000, toim. Tomi Kontion kanssa)
Okulus ja yöihmiset (WSOY, 2003)
Okulus ja Livian talo (WSOY, 2004)
Okulus ja Omenamökin salaisuus (WSOY, 2006)
Puolukkavarvas (WSOY, 2006, Anne Peltolan kuvitus)
Yhtä juhlaa (WSOY, 2006)
Okulus ja teatteri Outo (WSOY, 2008)
Ollaan kotona eli kuinka kuunnellaan hiljaisuutta (Kirjapaja, 2009, Marjo Nygårdin kuvitus)
Tässä on valo (WSOY, 2009)
Utare-Ursulan onnenapila (WSOY, 2010, Annastiina Mäkitalon kuvitus)
Kissanpissa (WSOY, 2011, Annastiina Mäkitalon kuvitus)
Otto loikkaa ojan yli: kertomus koulun alkamisesta (Kirjapaja, 2011, Marjo Nygårdin kuvitus)
Syntysanat (WSOY, 2011)
Mitä essee tarkoittaa (Savukeidas, 2012, toim.)
Yllin kyllin (WSOY, 2012, Annastiina Mäkitalon kuvitus)
Revitään rikki se rakkaus (WSOY, 2013, Jaana Seppäsen kanssa)
Kaukana jossain onnenmaa (WSOY, 2015)
Linnunmaitoa kainalokanoille (Lasten Keskus, 2015, Marjo Nygårdin kuvitus)
Saaren runot (Palladium kirjat, 2017)
Opossumi repussa (WSOY, 2017, Emmi Jormalaisen kuvitus)
Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa (Karisto, 2018, Hanneriina Moisseisen kuvitus)
Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019)
Runomatkaopas: harjoituksia ja työpajoja lapsille (Aviador, 2019, Pirkko Ilmasen, Riika Kotkan ja Elina Pullin kanssa)
Opossumi ja sata tykkäystä (WSOY, 2019, Emmi Jormalaisen kuvitus)
Anne Brunila – Kuka olisi uskonut: Muistikuvia (Tammi, 2020, Anne Brunilan kanssa)
Opossumi ja pompottava sydän (WSOY, 2020, Emmi Jormalaisen kuvitus)
Syyskirja (WSOY, 2021)
Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY, 2022)
Metsämuistikirja (Teos, 2022, Sanna Pelliccionin kuvitus)
Tietopalat: Seikkailijan retkikirja (WSOY, 2022, Emmi Ovaskaisen kuvitus)
(kirjoittanut haastattelujen & omien kommenttieni pohjalta Ville Hänninen)