Marraskuu. Seison pihalla ruohikossa, joka on nahkeiden lehtien täplittämä. Koira tuijottaa metsän seinää ja haukkuu. Pimeässä kohisee tuuli, nousee ja laskee. Oksa rasahtaa, ja toinen. Tekee mieli vain seistä tässä ja kuunnella.

Uutiset maailmalta ovat raskaita. Kotimaassa kommentoidaan hallituksen leikkauslistoja.  Olin lokakuun lopulla lamaantunut ja pillahtelin itkuun. Oma kirjoittaminen tuntui paossa olemiselta, vaikka tajuan, että sitä pitää jaksaa jatkaa. Ei saa antaa periksi, kun pahan valta kasvaa ympärillä.

Onneksi alkoi marraskuu. Kun marraskuun mustassa illassa sisäinen ja ulkoinen kättelevät hytisten toisiaan (A.W.Yrjänä sen sanoi!), olo on hetken melkein lohdullinen.

Rakastan marraskuuta, sen värejä (märkä vihreä, sumunharmaa, pajunoksien tumma puna). Pimeässä heräämistä ja aamujen kuuraa. Marraskuussa asiat muuttuvat paljaammiksi. Puut ja ihmisten naamat. Katseet ja puheet, joita kaikin voimin kannatellaan, kun räntä valuu ikkunalasissa, sysipimeässä. Kirjat, kun luen yölampun valossa kahden peiton alla. Luen, ja aina joskus kirjainten alta välähtää se mitä etsin.

*

Yritin kirjoittaa tähän siitä kirjaintenalisesta, rivienvälisestä, siitä mille ei ole sanoja, mutta tekstistä tuli kömpelö, tietty.

Muistan väittäneeni nuorena haastattelussa, että runo on ainut kieli, jolla voin puhua totta. Tarkoitin aukkojen kirjoittamista. Runossa merkitys on rivien väleissä. Se ei näy silmillä, sitä ei voi ymmärtää järjellä. Sellaista sanomatonta etsin kaikesta, mitä luen. Siihen pääsee käsiksi sanojen kautta, vaikka sanat eivät ylety siihen. Ne kiertävät sitä, mistä ei voi puhua.

Miten kirjoitan aukot ja sanomattoman proosaan? Romaaniin, jossa pitää olla niin paljon lauseita. Miten kuljetan tapahtumia niin, että niissä pysyy merkitys: mukana koko ajan myös se, mikä ei näy. Sitä kysyn ja sitä päin menen taas. Jokainen kirja on sen syvyyden reunalla kulkemista.

Onneksi on marraskuu, se pakottaa pysähtymään. Korjaamaan suuntaa. Ihan selvästi se polku pimeässä näkyy.