”Iän myötä hän muuttui aina vain radikaalimmaksi.”

Lause Aila Tuula Isotalon suomentaman Hedwig Dohmin pienoisromaanin esipuheessa sai tarttumaan kirjaan. Kirja on suomennettu nimellä Sata vuotta liian aikaisin. Sen saksankielinen alkuteos Werde, die Du bist (”Tule siksi joka olet”) on ilmestynyt vuonna 1894, feminismin alkuhämärissä – vuosi sen jälkeen kun Uusi-Seelanti oli ensimmäisenä maailmassa, edelläkävijänä, sallinut naisten äänioikeuden. Muualla maailmassahan se antoi vielä odottaa itseään. Suomessa naiset saivat äänioikeuden sentään jo vuonna 1906. (Vertailun vuoksi Sveitsissä naiset päästettiin äänestämään vasta vuonna 1971!)

Hedwig Dohm oli aikaansa edellä oleva naisten oikeuksien puolestapuhuja. Hän oli vuonna 1831 Berliinissä syntynyt juutalaistaustainen nainen, joka kasvoi kahdeksantoista lapsen perheessä ja kärsi siitä, miten eri lailla vanhemmat kohtelivat poikia ja tyttöjä. Hänestä tuli viiden lapsen äiti, joka jäi leskeksi 51-vuotiaana ja alkoi sen jälkeen kirjoittaa. Tuotanto käsittää tutkimuksia, satuja, kirjeitä, esseitä, lehtiartikkeleita, kirjallisuusarvosteluja, romaaneja, runoja ja huvinäytelmiä. Isotalon mukaan Dohm joutui oman aikansa vihapuheen ja solvauskirjeiden kohteeksi kannanottojensa takia, perhettäkin uhkailtiin.

Pienoisromaanin päähenkilö, kuusikymmentävuotias Agnes Schmidt kohdataan mielisairaalassa. Hän on menettänyt todellisuudentajunsa ja on hysteriaa muistuttavan levottoman surullisuuden piinaama, näkee näkyjä ja suuntaa katseensa sisäänpäin. Hermolääkäri Behrend kiinnostuu naisen elämäntarinasta ja saa selville, että nainen on elänyt ”jonkin verran rajoittunutta porvarillisen kotirouvan elämää”, ollut ”tietämätön ja täysin perhe-elämään uppoutunut”. Miehen kuoleman jälkeen hän on tullut lähteneeksi yksin pitkälle matkalle. Mieli on järkkynyt matkalta palattua.

Kun Agnes tekee kuolemaa, hän antaa lääkärille päiväkirjansa. Niitä lukemalla tohtori yrittää saada selkoa naisen elämästä. Agneksen pohdinnat ovat välillä ihan ajattomia. Kokemus vanhenemisesta on väkevä. Mielen murtuminen näkyy tekstin sävyn muuttumisena loppua kohti, jopa kieli alkaa hajota liitoksistaan ja siihen ilmaantuu katkeilevia lauseita, hengästyneisyyttä, parahduksia.

Kirja päättyy Agneksen kuolemaan, mutta tarinaa seuraa suomentajan kirjoittama Hedwig Dohmin pieni elämäkerta. Jälkisanoissa valotetaan Aila Tuula Isotalon omaa suhdetta Hedwig Dohmin kirjoittamiseen. ”(V)oi sanoa, että hän oli todellinen näkijä, suorastaan sankari. Hän taisteli kirjoittamalla. Hänen näkemyksensä olivat oman aikansa Saksassa vallankumouksellisia.”

Pienkustantamo Punos on hyvä löytö. Alan seurata tulevia julkaisuja.