Kirjoitan romaania aikaisin aamulla, ennen kuin päivä tunkee liian täytenä mieleen. Avaan ikkunan, joku lintu on äänessä, puu täynnä kirsikanraakileita. Näkyy metsää ja ruskeille laikuille kuivunut nurmikko. Olen ollut muutaman päivän eksyksissä tekstiryteikössä. Tehdään blogiteksti, josko auttaisi.
Romaani on sen verran iso tekstimäärä, että kirjoittaessa ei hahmota kokonaisuutta. On kuin ajaisi autoa pimeällä tiellä: eteenpäin näkee vain lamppujen valokeilan verran. Silti pätkä kerrallaan tulee taittaneeksi koko matkan. Tykkään tästä vertauksesta ja toistelen sitä itselleni ja muille.
Toki on hyvä tietää, mihin on menossa. Siinä pulma nyt kai onkin.
Romaania (ja pätee muuten elämäkertakirjaankin) kirjoittaessa eksyn, jos en ole varma loppukuvasta. Lopun ei tarvitse olla valmiiksi kirjoitettu, mutta haluan tietää näyn, johon kirja päättyy.
Kahden edellisen romaanin kohdalla lopun näky on ollut olemassa kirjan alkuvaiheista asti: Ensimmäisessä naisessa se oli Sylvi, joka Katermassa saa muutamat palat mielessään kohdalleen ja tietää pystyvänsä kirjoittamaan. Hän alkaa kirjoittaa.
Syyskirjassa, tietysti, se oli Toven ja Tootin viimeinen venematka Klovharulta mantereelle elokuussa 1991. Kun vene etääntyi, Tove ei katsonut taakseen: saari, jossa oli vietetty lähes kolmenkymmenen vuoden kesät, jäi muistikuviin, mutta sinne ei palattu koskaan. Kirjan loppu muokkautui lopulta monisyisemmäksi, mutta kirjoittaessa saarielämän päätepiste oli hyvä kiinnekohta.
Nyt romaanini päähenkilö on fiktiivinen. Olen tarvinnut tilaa ja olen saanut sitä. Myös lopun näky on olemassa, näen päähenkilöni irtautumassa, kävelemässä kirjan tarina sisällään pellon poikki, varhaisessa kesäaamussa, auringonnousussa. Mutta se ei riitä. Tarvitaan enemmän. Mitä kohti hän kulkee ja miksi? Romaanin loppu on aina jonkin uuden tarinan alku. Tänään selvittelen, mikä kesäaamun auringossa kajastaa, kirjoitan sen auki muistikirjaan. Sitten nostetaan taas kytkintä.
