Minulta tilattiin erääseen helmikuun lopun tilaisuuteen runo ja sen esitys. Toiveena oli, ettei runo olisi aivan dystooppinen, koska illan teemana on toivo.

Olin influenssassa, kun pyyntö tuli, ja vastasin puhelimeen kuumeessa sängynpohjalta. (En ole moneen vuoteen ollut noin kipeä, karmeaa. Olen sen verran ruumiillinen ihminen, että kun ruumis on toimintakyvytön, olen täysin lamassa. Joka paikkaan sattui ja yskin yökaudet.)

Tietysti kirjoitan, kähisin puhelimeen. Ihanaa, että pyydätte.

Olen nyt kirjoittanut tuota tekstiä. Tuore runo toivosta on hankala työ aikana, jolloin lähes kaikki uutiset ja jopa säätiedotus herättävät epätoivoa.  Mutta tapaan lupautua tämmöisiin, koska on terveellistä joutua ajattelemaan asiaa: toivo on verenkierto ja syke, kuolisin ilman sitä.

Vaikka välillä laahustan synkkänä ja säikähdän kärttyistä naamaa peilissä, saan usein toivoa muiden ihmisten tekemisistä. (Siis saman lajin, joka myös aiheuttaa epätoivoa tässä maailmassa.) Kuitenkin: toivo piilee siinä, ja tästä tullee myös runon ydin, että onnistun löytämään ihmisten toiminnasta ja yhteistyöstä valtavan paljon hyvää.

Tunnen myötätuntoa, kun katselen ihmisiä. Ihaninta on, kun ihmiset jaksavat tehdä näennäisen pieniä mutta äärimmäisen merkityksellisiä asioita. Harjata lapsen hampaita, kirjoittaa yleisönosastokirjoituksia Jämsän seutuun, ripustaa vanhoja LUE ENEMMÄN, LUULET VÄHEMMÄN -julisteita kämppänsä seinälle, viedä mattoja pesulaan ja istua katsomassa miten kone pyörittää niitä. Pukeutua aamulla Kierrätyskeskuksesta hankittuun kahdeksankymmentäluvun takkiin. Heiluttaa huomioliiviin sonnustautuneena Yhteisvastuu-keräyksen muovilipasta kauppakeskuksen edessä.

Kun tuo jaksaa niin kyllä minäkin, ajattelen. Katson sitä Tiina Pystysen piirtämää kuvaa, jossa hyvä voittaa pahan kuus-nolla, ja hivuttaudun hyvää rakentavien ihmisten läheisyyteen. Kaivan pensselit sannasta. Otan muistikirjan välistä sinne taitellun Voiman jutun, jossa Seidi Haarla sanoo, että taiteilijan pitää luottaa intuitioonsa, sillä ”jos taiteilijat eivät kuuntele intuitiotaan, kuka sitten?”

Yksi hyvän ilmentymä viime aikoina on ollut niinkin erityinen asia kuin Kirjailijaliiton järjestämä uniryhmä, johon osallistun. Työskentelemme porukan unien parissa Montague Ullmanin kehittämällä ja Markku Siivolan Suomeen tuomalla menetelmällä, joka on hieno tapa keskustella unista. Tuntuu erityiseltä kohdata toisia unien maaperällä. Astumme päivätodellisuudesta pois ja samalla tavallaan syvemmälle siihen. Kohtaaminen on arkista tapaamista puhtaampi, juuri oikealla tavalla outo ja tosi. Uni ei voi teeskennellä. Se kumpuaa piilotajunnasta, joka tekee omia tulkintojaan päivän tapahtumista ja käyttää niitä tarpeisiinsa.

Runossa lähden tästä liikkeelle. Siis siitä, että on maasto, jossa hyvä on mahdollista. Se ei ole utopia, se on todellakin olemassa, ja jostain syystä unessani (& runossa, joka on unelle sukua) sinne mennään astumalla muutama kiviporras alaspäin. Sieltä käyn hakemassa kukkia ja kierrätyskassin ja ehkä jonkun kävelykepin, saa nähdä millaisen. Runon saatte kuulla täällä Hietsu is happening -tapahtumassa 24.2. Tervetuloa.

 

PS: Ja katsokaa tämä kela, jonka uutisvirta minulle tarjoili. Kiitos.