Terveisiä työhuoneesta. Kevät valostuu, valo tekee hyvää.
Kävin eilen Eevan kirjaklubilla A-lehtien talolla, jonka isoista ikkunoista aukeni näkymä iltahämärälle merenlahdelle. Puhuttiin kirjoittamisesta ja lukemisesta Eevan toimituspäällikön Annaleena Jalavan kanssa. Kuulijat osallistuivat striimissä; kysymyksiä tuli paljon.
Vanha tuttu ilmiö: kun kysytään lempikirjoista, pääni lyö tyhjää. Niin nytkin. Sitten muistuu mieleen muutama vanha rakas, Munrot, Ekmanit. Miksi näin? Luen jotain koko ajan ja suosikkien meri aaltoilee. Voimakkaasti mieleen painuneet kirjat ovat usein myös niitä, joihin on ristiriitainen suhde ja jotka tökkivät ärsytyskynnyksiäni. Esimerkiksi Elena Ferranten kirjat viime vuosilta ovat olleet tällaisia. Tohtiiko sellaisia nimetä lempikirjoiksi? Mitä se lempi on? Maggie Nelson, rrrrakastan. Mutta rakkaus ei ole yksinkertaista. Ja Rebecca Solnit?
Kyllä lempikirjoissa aina on jotain ärsyttävää. Joidenkin kirjailijoiden maailmankuva tai elitistisyys tai tietoinen poseeraaminen tai napanöyhdän virkkaileminen ahdistavat, mutta heitäkin vain luen ja luen, koska saavat jotakin liikkeelle. Se ravistus, vavistus. Tulen siihen tulokseen, että minun täytyy määritellä sana lempikirja itselleni uudelleen. Semminkin, kun näytän muuttuneen yhä kriittisemmäksi lukijaksi vuosien myötä.
Onnistuin, kumma kyllä, vaikenemaan tekeillä olevista kirjoista, vaikka ne jylläävät päällimmäisinä mielessä. Aihepiirejä voi arvailla ostamieni lähdekirjojen mainitsemisesta. Koko ajan enemmän kiinnostaa paitsi lapsuuden, myös vanhemmuuden vaikutus elämään ja elämänvalintoihin. Koska kirjoitan romaania yli sadan vuoden takaisesta ajasta, mietin lapsiin suhtautumisen muuttumista. Kun lapsikuolleisuus oli suurta, lapsiin kiintymisen kyljessä kulki aina menettämisen pelko. Moni nainen ikiaikaisine äidinvaistoineen joutui kohtaamaan kovia menetyksiä.
Sanoin, että tällä hetkellä kaipaan enemmän fiktion vapautta proosaani kuin kahdessa edellisessä romaanissa. Se tarkoittaa, että vaikka kirjassa on tosipohjaisia henkilöitä, päähenkilö heidän joukossaan on monista paloista koottu ja siis kuvitteellinen. Tästä toden ja sepitteen rajojen koettelemisesta kirjoitan esseentapaisessa, joka ilmestyy seuraavassa Parnassossa.
Eevan kirjaklubien podcastit löytyvät täältä.
PS. Pakko lisätä: eilen puhuttiin palautteista, ja keskustelu painottui romaaneihin. Mutta tosi paljon palautetta on tullut myös Suosalo-kirjasta. Ihanimman kuulin teatterialalle suuntaavalta 18-vuotiaalta veljenpojalta pari viikkoa sitten. Hänen kaveriporukassaan on Suosalon tähänastista elämää luettu moneen kertaan, siitä on oltu innoissaan ja se on vahvistanut ajatusta näyttelemisen kiehtovuudesta, teatterin voimasta ja siitä, että omalla tiellä ollaan. Ei ihme, kun mietin sitä aarrearkkua, joka Martin tarinoista avautuu. Ihanaa. Näistä elää pitkään.
